Onhan tää aika yksinäistä

Nimittäin odottaminen. Aamulla herään vähän sen jälkeen kun poikaystävä on lähtenyt töihin. Teen kotitöitä, käyn kävelyllä ja selailen blogeja tai facebookkia kännykällä. Siivoilen vähän vauvan huonetta ja päätän järjestää hyllykön uuteen järjestykseen. Unohdun sohvalle tuijottelemaan mahaa ja vauvan liikehtimistä. 

Iltapäivällä poikaystävä tulee kotiin. Käydään ehkä yhdessä kaupassa ja jutellaan päivän kuulumisia: sellaista arkista touhuamista. Illalla hän lähtee luultavammin omiin harrastuksiinsa. Lähes kaikki kaverini tekevät vuorotyötä, ja yhteisiä treffejä on mahdoton sopia hirveän tiiviisti. Illalla tekisi kyllä mieli lähteä käymään jossain, mutta siinä kohtaa päivää kroppa esittää vastalauseita kaikkea muuta paitsi kylkisennossa makaamista kohtaan. Lasken sängyssä maatessani, montako päivää laskettuun aikaan vielä on.

Kaikkien muiden elämä tuntuu olevan kauhean kiireistä ja tekemisen täyteistä, kun taas omaa päivääni rytmittä lähinnä pyykkitupavuoro. Mieskin kuvaili yksi päivä mun elämää tosi hohdokkaasti: aamulla puen päivävaatteet, sitten siivoan ja illalla vaihdan yöpaidan ennen nukkumaanmenoa. Siltä mun päivät oikeasti välillä tuntuukin! 

Tottakai ymmärrän, että enhän mä edes jaksaisi koko päivää pyöriä kaupungilla tai rynniä harrastuksesta toiseen. Ja olen toki myös iloinen siitä, että jaksan sentään touhuta, eikä päivät kulu sohvalla maatessa. Välillä vaan tuntuu, että odotan yksin. Kun ei ole niin kiire koko ajan, vauva-ajatukset kerkiävät pyörimään päässä jatkuvalla syötöllä. Eikä niitä yksin ollessa voi oikein kenenkään kanssa jakaakaan. 

En ole täällä blogissa maininnut, mutta meille tulee ennen tätä varsinaista vauvaa toinen pieni vauveli asumaan – haemme nimittäin sunnuntaina kotiimme pienen koiranpennun! Pidän itse ajatusta hieman hulluna, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että saan itselleni tänne kaverin jo nyt. Lisäksi mieltäni rauhoittaa se, että apukäsiä ja hoitopaikkoja on tarjolla runsain mitoin siltä varalta, että vauvan ja koiran hoito yhdessä osoittautuukin liian raskaaksi. 

Jännä ajatus, että tällä hetkellä tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin ehkä koskaan, mutta ihan pian olen kahden pienen elämänalun luona ja tavoitettavissa lähes koko ajan. Luonnollisesti jännitän sitä vastuuta, mutta samaan aikaan meinaan haljeta onnellisuudesta. Odottavan ajasta on todellakin mun kohdalla tullut nyt pitkä, mutta onneksi palkinto on kaiken sen arvoinen ♥