Omia fiiliksiä ensimmäisistä viikoista

Tänään vietetään vauvan 2vko-synttäreitä. On se vielä vaan niin pieni! Kotioloissa ollaan keritty asustella noin puolitoista viikkoa. Täytyy kyllä sanoa, että on kyllä ollut varmaan elämäni stressaavimpaa aikaa. Vielä eilen itkin poikaystävän lähtiessä yövuoroon, kuinka mua pelottaa jäädä yksin vauvan kanssa yöksi. Siitä kuitenkin selvittiin, joten ehkä tänään on se päivä, kun voin sanoa kaiken olevan jo helpompaa.

Ensimmäisistä päivistä kotona muistan lähinnä vain kivun. Tisseihin sattui koko ajan, mutta auta armias niitä hetkiä kun imetin. Piti käyttää kunnolla tahdonvoimaa, ettei riuhtaissut vauvaa pois rinnalta. Kävely sattui, istuminen sattui, oikeastaan makaaminenkin sattui. Vauvan kantaminen sattui. Itkin väsymystä, kipua ja turhautumista vähän joka välissä. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että varmasti viimeistään kuukauden päästä kivut helpottavat.

Nyt siis kahden viikon jälkeen voin onnekseni todeta, että olo on nyt jo huomattavasti parempi. Vieläkin imetys nipistää, kävely ja istuminen on epämukavaa ja tissejä aristaa, mutta nämä asiat kyllä kestää. Lisäksi makuuasennossa ei enää satu! Pakko myöntää, että nyt vasta alan nauttimaan vauvastakin. Alkuun kun pelkäsi jokaista itkua, sillä siitä seurasi aina 1) liikkumisesta 2) vauvan nostamisesta ja kantamisesta 3) imettämisestä johtuvaa kipua. Nyt sitä jo tulee sellainen ajatus, että haluaa hoitaa vauvaa ja saada toisen tarpeet tyydytettyä.

♥

Mun omasta itkusta nyt ei vieläkään tunnu tulevan loppua, mutta pistetään hormonien piikkiin. Itkua aiheuttaa muun muassa vauvan ottama katsekontakti, pesemättömät pyykit, pestyt pyykit, pienet kädet ja varpaat, huono-äiti fiilis tunkiessa paljon parjattua tuttia itkevän vauvan suuhun sekä toisaalta myös tyytyväisenä sitä tuttia imeskelevän vauvan katselu.

Vielä tuntuu hassulta sanoa itseään äidiksi. "Äiti tietää", "Äiti vaihtaa vaipan", "Äiti on tässä". Luulisi, että korva pikku hiljaa tottuu moiseen nimikkeeseen kun sitä hokee päivät pitkät. Lisäksi oon vielä hirveän epävarma kaikesta: teenkö tän nyt oikeen, miten tää nyt menee, pitäisköhän googlettaa.. Kuitenkin joka päivä oppii uutta ja vähitellen usko omaan pärjäävyyteen kasvaa. Parin päivän päästä on neuvola, jossa nähdään ainakin se, olenko onnistunut ruokkimaan lastani tarpeeksi. Sillä kun pärjää äitinä varmaan aika pitkälle. Ehkä musta sitten vähitellen kuoriutuu superäiti, joka jaksaa vielä joskus siivota ja leipoa! Ja kyllä, mun mielestä sellainen äiti on todellakin super.