Rakas 1-vuotias

Rakas 1v-vuotias,

Ennen kun sä synnyit, mulla ei ollut aavistustakaan, millaista on olla äiti. Yritin kuvitella sitä, mutta se oli tosi vaikeaa. Paljon olin kuullut kaikenlaista: että luvassa olisi unettomia öitä, vauvan mahakipuja ja että puklurättejä tarvii omistaa tosi paljon. Olin myös kuullut, että ennen kuin sen lapsen saa, ei voi ymmärtää millaista se on.

Nämä jutut voin näin myöhemmin allekirjoittaa, mutta vauvavuoteemme kuului myös paljon muuta. Oli pieniä suloisia varpaita, söpö parin hampaan hymy, naurunkiljahduksia ja pusuja. Joku kysyi joskus kahvipöydän ääressä, millaista on olla äiti. Rehellisesti sanoin itkua pidätellen, että siinä saa kokea sellaista pyyteetöntä rakkautta, jota ei ennen tiennyt olevan olemassakaan.

Synnytyksesi meni tosi nopeasti ja näin heti isäsi ilmeestä, milloin tähän maailmaan putkahdit. En ole varmaan koskaan nähnyt niin onnellisen näköistä ihmistä. Pian olitkin sylissäni, ja niistä onnenkyyneleistä alkoi elämäni ihmeellisin vuosi.

Alussa oltiin iskän kanssa vähän hämillämme. Opettelimme yhdessä uutta arkea kanssasi. Äitiä jännitti vähän kaikki alkuun. Tämä aika opettikin paljon uutta, eikä vain vauvanhoidosta ja sinusta, vaan myös itsestäni. Opin vähän tuntemattomienkin ihmisten edessä olemaan aidompi. Imetin kahvipöydässä ihan kenen seurassa vaan. Uskalsin pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Minusta tuli rohkeampi sinun ansiostasi.

Ensimmäisinä kuukausina tuntui, että olemme samaa ihmistä. Pidin sinua lähes taukoamatta sylissäni. Vahdin hengitystäsi kun nukuit. Yölläkin olimme kiinni toisissamme. Näitä hetkiä muistelen nyt lämmöllä. Jopa sitä, kun istuin kanssasi pari päivää synnytyksen jälkeen koko yön nojatuolissa valvoen, kuunnellen pientä tuhinaasi ja katsellen uuden päivän valkenemista.

Vähitellen aloit kasvaa enemmän omaksi erilliseksi itseksesi. Emme olleetkaan enää vain me, vaan sinä ja minä. Tehtiin asioita paljon yhdessä, vähitellen myös hieman erikseen. Ensin aloit olla lattialla. Myöhemmin aloit liikkua. Et enää tarvinnutkaan minun syliäni aivan koko ajan. Ennen äitiyttä en olisi uskonut, millainen ylpeydentunne voi syntyä siitä, kun joku kääntyy selältä vatsalleen. Tai kuinka yksi pieni hymy voi saada koko kehoon sellaisen onnentunteen, jota ei edes pysty selittämään.

Sain enenevissä määrin seurata, millainen persoona sinusta on kehittymässä. Huumorintajuinen ainakin olit, hauskuutit minua ja iskää oikeastaan ensimmäiseksi teoksesi kukkuu-leikeillä. Saatoimme leikkiä sitä putkeen vaikka kuinka pitkiä aikoja. Naureskelit muutenkin paljon, vaikutit iloiselta. Pidit muista ihmisistä ja vilkuttelit vastaantulijoille.

Nyt olet siis yhden vuoden ja olet maailman söpöin ja kaunein pieni taapero. Osoittelet kaikkea ja sanavarastoosi kuuluu lähinnä mamma, tä, TÄ ja täätää. Päivä päivältä ymmärrämme toisiamme entistä paremmin. Sinun kasvun ja kehityksen seuraamisesi on mielenkiintoisinta hommaa ikinä. Yllätymme iskän kanssa välillä, miten taitava oletkaan. Palloakin heittelet jo kuin vanha tekijä! En malta odottaa tätä tulevaa vuotta, mitä kaikkea uutta taas mahdat oppiakaan!

Rakkaudella, Äiti.

Vauva heräsi viime yönä vain viidesti

Tarjolla vertastukea niille, keiden vauva on huono nukkumaan.

Kuten otsikko antaa ymmärrää, viiden kerran herätys yöllä on meillä silkkaa luksusta. Vähemmillä heräämisillä on viimeksi menty ihan vauvan ensimmäisinä elinkuukausina, jolloin varmaan syntymä tähän maailmaan otti veronsa ja uni maistui sen vuoksi. Parin kuukauden jälkeen alkoi kuitenkin neidillä armoton nälkä, eli tankata piti tunnin välein – yötä päivää. Aloitettiin kiinteät varhain, ja kun saatiin annoskokoja kasvatettua, ihan pienen hetken näytti siltä, että yöt alkavat olla rauhallisempia. Neuvolantäti neuvoi tarjoamaan tuttia tissin sijasta öisin: tämä neuvo toimi maagisesti toivoa antaen seuraavat kolme yötä, jonka jälkeen ei enää koskaan.

Nyt puolen vuoden iässä mahallen kääntyminen on kova juttu, samoin kun jatkuva uteliaisuus ja asioiden tutkiminen. Ja kukapa sitä yöksi viitsisi rauhoittua?! Sen kun painetaan selältä mahalleen kuin riivattu, vaikka äiti kuinka yrittää varovaisesti vääntää peitosta jotain kapalon tapaista ja estää salamannopean kääntymisen. Siellä mahallaan sitten yritetään puskea eteenpäin ja mölistään sekä viis veisataan siitä, että on yö! Kello kaksi yöllä on varsin hyvä aika virkistyä ja päättää, ettei varmasti enää aio nukkua. Jos tätä päätöstä vastaan yrittää taistella esimerkiksi ottamalla viereen, antamalla tutin suuhun ja kieltäytymällä vastaamasta kommunikaatioyrityksiin alkaa HUUTO.

Eli tunnin välein pätkästävien unien lisäksi olen näköjään saanut lisäksi myös parin tunnin kiukuttelut lisäksi yörutiineja. Mutta jos jotain hyvää kaivetaan, niin meillä nukutaan vähäunisten öiden myötä nyt edes pieniä päiväunia. Ainakin kun ollaan vaunujen kanssa ulkona, joka on sekin jo helpotus. Mutta enhän mä tietenkään malta itse ummistaa silmiä, koska tää pienen pieni hetki on sitä mun omaa aikaa – vauva kun ei nukahda iltaisin itsekseen nätisti kello kahdeksan, vaan vaatii esittää kuuluisan kääntyilyesityksensä kera huutokonsertin. Ja kun vihdoin rauhoitutaan unia varten, äitihän ei saa poistua vierestä! Tai alkaa HUUTO.

Aamulla herään väsyneempänä kuin illalla nukkumaan mennessä yleensä vähän ennen vauvaa. Katson tuhisevaa jälkeläistä ja.. on se vaan niin rakas ja ihana <3 Kun pieni avaa silmänsä ja alkaa naureskella, unohdan kaikki yön tappelut ja mietin, että niin pienellä on oikeus ihmetellä maailmaa vaikka vuorokauden ympäri jos haluaa. Keitän kahvia ja olen kiitollinen joka hetkestä pienen ihmeeni kanssa, joka samalla läträä aamupuuroa pitkin naamaansa.

Ensimmäinen kuukausi

Pitkästä aikaa täällä! Edellisestä postauksesta on yli pari viikkoa aikaa, mikä johtuu lähinnä siitä, etten yksinkertaisesti ole jaksanut paljon konetta availla. Lisäksi yhden viikon ajan poikaystävän äiti oli meillä auttelemassa, joten tästä syystä kirjoittelu myös vähän venyi. Myös vauvan hereillä olo-aika tuntuu nyt jo pidentyneen aika paljon, joten samanlailla ei ole myöskään ollut aikaa kuin ihan vauvan synnyttyä.

Mutta mitäs mulle ja vauvalle kuuluu? Itse alan vähitellen olla ihan hyvin palautunut synnytyksestä, jonka myötä arki kotona on hirveästi helpompaa. Aika luksusta on esimerkiksi se, että pystyy näppäilemään läppäriä pöydän ääressä istuen, eikä niska mutkalla sängyssä. Myös se, että pystyy jo lähtemään ulos vähän pidemmille vaunulenkeille, on nostanut omaa mielialaa. Oikeastaan palan jo halusta päästä salillekin, mutta täytyy odottaa ainakin kuun loppuun asti, jolloin on jälkitarkastus.

Vauva on kehittynyt hurjasti jo näinkin pienessä ajassa, ja on jo huomattavan paljon sosiaalisempi kuin muutama viikko sitten. On ollut ihanaa nähdä hänen hymyilevän ja höpöttelevän (omalla tavallaan :D). Enää ei nukuta kuin yhdet tai kahdet kunnon päikkärit edellisen kolmen sijasta. Negatiivisena juttuna nyt on ilmestynyt mahavaivat, jotka lienevät kuitenkin täysin normaali ilmiö tässä 4 viikon paikkeilla. Välillä itku on kyllä niin lohdutonta, että meinaa itselläkin tulla tippa linssiin, kun ei pysty toista auttamaan.. Yöt sujuvat vaihtelevasti: välillä valvotaan juurikin noiden mahakipujen kanssa, välillä taas nukutaan syöttöjä lukuunottamatta koko yö.

Vähän yllättäenkin mulla on meinannut pää välillä hajoilla siihen, että "joudun" kökkimään kotona. Jotenkin ajattelin etukäteen, että ei mulla mitään ongelmaa sen asian kanssa tule olemaan. Oon välillä huomannut olevani kateellinen töihin lähtevälle poikaystävälle sekä kavereille, jotka tänään palailevat koulunpenkille. Fakta kuitenkin on, että omaa syytänihän tämä kotona nysvääminen on: eihän mikään mua sinänsä estä viettämästä vaikka koko päivää kylillä. Jotenkin kuitenkin imettäminen on vieläkin meillä sellaista sähläystä, että en ole uskaltautunut vielä niin pitkäksi aikaa julkiselle paikalle, että siihen olisi tarvetta. Bussillakaan ei olla vielä kuljettu, mutta ajattelin ottaa sen tämän viikon tavoitteeksi! Pienin askelin siis kohti menevämpää ja sosiaalisempaa äitiyttä.. :D

Omia fiiliksiä ensimmäisistä viikoista

Tänään vietetään vauvan 2vko-synttäreitä. On se vielä vaan niin pieni! Kotioloissa ollaan keritty asustella noin puolitoista viikkoa. Täytyy kyllä sanoa, että on kyllä ollut varmaan elämäni stressaavimpaa aikaa. Vielä eilen itkin poikaystävän lähtiessä yövuoroon, kuinka mua pelottaa jäädä yksin vauvan kanssa yöksi. Siitä kuitenkin selvittiin, joten ehkä tänään on se päivä, kun voin sanoa kaiken olevan jo helpompaa.

Ensimmäisistä päivistä kotona muistan lähinnä vain kivun. Tisseihin sattui koko ajan, mutta auta armias niitä hetkiä kun imetin. Piti käyttää kunnolla tahdonvoimaa, ettei riuhtaissut vauvaa pois rinnalta. Kävely sattui, istuminen sattui, oikeastaan makaaminenkin sattui. Vauvan kantaminen sattui. Itkin väsymystä, kipua ja turhautumista vähän joka välissä. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että varmasti viimeistään kuukauden päästä kivut helpottavat.

Nyt siis kahden viikon jälkeen voin onnekseni todeta, että olo on nyt jo huomattavasti parempi. Vieläkin imetys nipistää, kävely ja istuminen on epämukavaa ja tissejä aristaa, mutta nämä asiat kyllä kestää. Lisäksi makuuasennossa ei enää satu! Pakko myöntää, että nyt vasta alan nauttimaan vauvastakin. Alkuun kun pelkäsi jokaista itkua, sillä siitä seurasi aina 1) liikkumisesta 2) vauvan nostamisesta ja kantamisesta 3) imettämisestä johtuvaa kipua. Nyt sitä jo tulee sellainen ajatus, että haluaa hoitaa vauvaa ja saada toisen tarpeet tyydytettyä.

♥

Mun omasta itkusta nyt ei vieläkään tunnu tulevan loppua, mutta pistetään hormonien piikkiin. Itkua aiheuttaa muun muassa vauvan ottama katsekontakti, pesemättömät pyykit, pestyt pyykit, pienet kädet ja varpaat, huono-äiti fiilis tunkiessa paljon parjattua tuttia itkevän vauvan suuhun sekä toisaalta myös tyytyväisenä sitä tuttia imeskelevän vauvan katselu.

Vielä tuntuu hassulta sanoa itseään äidiksi. "Äiti tietää", "Äiti vaihtaa vaipan", "Äiti on tässä". Luulisi, että korva pikku hiljaa tottuu moiseen nimikkeeseen kun sitä hokee päivät pitkät. Lisäksi oon vielä hirveän epävarma kaikesta: teenkö tän nyt oikeen, miten tää nyt menee, pitäisköhän googlettaa.. Kuitenkin joka päivä oppii uutta ja vähitellen usko omaan pärjäävyyteen kasvaa. Parin päivän päästä on neuvola, jossa nähdään ainakin se, olenko onnistunut ruokkimaan lastani tarpeeksi. Sillä kun pärjää äitinä varmaan aika pitkälle. Ehkä musta sitten vähitellen kuoriutuu superäiti, joka jaksaa vielä joskus siivota ja leipoa! Ja kyllä, mun mielestä sellainen äiti on todellakin super.