Onhan tää aika yksinäistä-postauksessa mainitsin, kuinka meille on kotiutumassa ennen varsinaista ihmisvauvaa tällainen vähän karvaisempi yksilö. Olin täysin oikeassa siinä, että yksinäistä ei ole kyseisen karvaturrin saapumisen jälkeen kyllä ollut. Pentu on rytmittänyt päivää ja tarjonnut sitä kaipaamaani aktiviteettia. Jatkuva kyykkäily tuntuu myös helpottaneen liitoskipuja – tai sitten en vaan ole ehtinyt kiinnittää niihin huomiota.
Vielä en voi varmaksi sanoa, mutta arvelisin, että pentuarki muistuttaa jonkin verran vauva-arkea: omat menot tulee sovitettua toisen ehtojen mukaan, yöllä heräillään kitinään ja päivät ovat yhtä pissakakka-showta. Toisaalta vielä kertaakaan ei esimerkiksi ole harmittanut lähteä yöllä pissareissulle takapihalle, ja pennun sylissäpito tyydyttää yllättävän hyvin kärsimättömän raskaana olevan naisen hellimisviettiä.
Tunne siitä, että olet vastuussa jostain toisesta, on ollut oikeastaan aika ihana. Ensin hieman jännitti, että osaanko tehdä kaikki jutut oikein ja onnistunko esimerkiksi opettamaan koiran oikeille tavoille. Nyt parin viikon jälkeen mut on vallannut tietynlainen varmuus: kyllä tästä hyvä tulee. Sama varmuus on hiipinyt myös ajatuksiin koskien tulevaa aikaa vastasyntyneen kanssa. Uskon riittäväni tälle vähän vaativammallekin pikkuiselle tekemällä parhaani ja olemalla mahdollisimman, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan, riittävän, hyvä äiti.
Vielä en tiedä sitä, millaista on sitten yhdessä vauvan ja pennun kanssa. Vapaaehtoisiksi ilmoittautuneita hoitajia hauvelilla on ainakin vaikka muille jakaa, mutta tietenkin sitä haluaisi itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Pennun kanssa touhuaminen on onneksi vienyt ajatuksia moisista huolista muualle, eikä asia enää stressaa niin paljon. Onhan se myös aika mukavaa, kun pystyy olemaan kahden pienokaisen kanssa kotona. Lisäksi uskon, että tämän lapsen ja koiran suhteesta tulee ajan saatossa aika vankka ja merkittävä, kun molemmat ovat pienestä asti toistensa seurassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti