maanantai 25. heinäkuuta 2016

Synnytyskertomus

Otsikon mukaisesti vähän tarinaa siitä päivästä, kun vauva päätti tulla iskää ja äiskää vihdoin moikkaamaan! Kaikki tosiaan alkoi maanantaina puolen päivän aikaan pienellä jomotuksella alavatsalla. Ajattelin kehon valmistelevan itseään synnytystä varten, mutta en osannut vielä aavistaa, kuinka viimeisiä valmisteluja se itseasiassa tekikään. Oltiin koko päivä liikenteessä: käytiin poikaystävän isän sekä mummon luona kylässä ja lisäksi pyörähdettiin erään festarialueen ulkopuolella morjestelemassa juhlakansaa. Iltaa kohti pieni jomotus oli muuttunut kohtauksittaisiksi kivuiksi, jotka kyllä tunnistin supistuksiksi. Laskin niitä tulevan noin 5 minuutin välein, mutta en vieläkää huolestunut, sillä ajattelin "oikeiden" supistuksien olevan näitä kovempia.

Ajeltiin iltasella kotiin leffavuokraamon kautta, mutta ei meidän elokuvan katselusta sitten kotona tullutkaan mitään. Tosi nopeasti supistukset voimistuivat, ja reilun tunnin päästä soitin sairaalaan epäillessäni lapsivesien menneen. Puhelimessa käskettiin odotella kotona ja seurata tilannetta. Ei mennyt kauaa, kun soittelin sinne uudestaan ja kerroin, että nyt kyllä lapsivedet ihan varmasti meni. Sain kehotukseksi olla aamuun asti kotona, ellei kivut käy sietämättömiksi. Ehkä puoli tuntia sinnittelin, kunnes pelästyin yhtäkkistä ponnistuksen tarvetta ja lähdettiin pikaisesti viemään koiraa hoitoon ja kohti sairaalaa.

Menomatkasta en muista kauheasti mitään, ajattelin vaan koko ajan, että pakko kestää. Lisäksi kyllä epäilin edelleen, että raahaudunko sairaalaan nyt turhaan, kun tosiaan aamuun asti käskettiin kotona odotella. No, paikan päällä olinkin sitten jo 8cm auki ja pääsin nopeasti synnytyssaliin sen jälkeen, kun olin karjunut hoitajalle synnyttäväni lapsen kohta siihen paikkaan :D

Vartti siitä kun kätilö antoi luvan ponnistaa olikin pienokainen jo sylissäni. Taisin yhteensä ponnistaa noin viisi kertaa, eli tosi "pienellä" vaivalla selvisin. En ehtinyt saada kivunlievitystä, mutta en mä sitä edes ehtinyt kaivata. Jossain vaiheessa kätilö sanoi tekevänsä episiotomian, jota vähän pelästyin, mutta eipä se kipu kaiken muun epämukavuuden keskellä tuntunut. Pian sen jälkeen kätilö sanoi, ettei minun enää tarvitse tehdä mitään: tällöin en vielä edes tajunnut, että se tarkoitti synnytyksen olevan lähes ohi.

Neiti muutaman tunnin ikäisenä
Kaikista paras hetki synnytyksen aikana oli se, kun katsoin poikaystävää ja näin hänen puolestansa katsovan jotakin tippa linssissä: siitä tiesin, että vauva oli syntynyt ja pian kuuluikin tähän asti ihanin kuulemani rääkäisy! Vaikka synnytys oli nopea, muistan olleeni tosi uupunut sen jälkeen. Jalat kramppasivat ja kätilön keskeneräiset ompeluhommat tekivät kipeää, mutta fiilis oli lähinnä väsynyt. Täytyy siis nostaa hattua ensinnäkin ihan jokaiselle synnyttäjälle, mutta erityisesti niille, joilla homma kestää jopa vuorokausia! Kaiken sen väsymyksen keskellä olin toki myös tosi onnellinen ja helpottunut.

Synnytyssalista siirryttiin puoli viiden aikaan yöllä osastolle, jossa oltiin kymmeneen asti odottelemassa saattajaa potilashotellille. Vauva nukkui tyytyväisenä kapalossa, ja tuijottelin häntä ihmeissäni sängystä. En ollut oikeastaan miettinyt synnytystä etukäteen tai pohtinut esimerkiksi kivunlievitysvaihtoehtoja, vaan olin päättänyt mennä tilanteen mukaan. Onneksi näin, enpä ollut turhaan kuluttanut aikaa moiseen pohtimiseen. Kokemuksena synnytys oli hyvä, samaan aikaan tosin myös hämmentävä sen nopeuden vuoksi. Ainakaan mitään traumoja ei jäänyt! Saankin olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että omalla kohdallani keho hoiti hommansa niin hyvin ja sain pienen ihmeen viereeni terveenä ja hyvinvoivana. :)

2 kommenttia:

  1. Olipa nopea synnytys tosiaan! Onpa kuitenkin hyvä, että sulle jäi synnytyksestä hyvä kokemus :) Luo itsellekin uskoa tulevaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ei nähtävästi kannata paljon etukäteen stressata kun kaikki voikin mennä yhdessä hujauksessa ohi.. :D

      Poista